Viimeiset pienet

Siivosin pois laatikosta viimeiset vauvanvaatteet. Meidän perhe on nyt täällä, enempää meitä ei tule (raskas piste). 

Täytin tiistaina kolmekymmentäkahdeksan. Olen jokaisesta vuodesta kiitollinen, etenkin viimeiset vuodet ovat olleet raskaampia kuin ikinä olisin osannut kuvitella, enkä kaikkina päivinä ole uskonut jaksavani elää näin vanhaksi. 

En tiedä mitä on edessä ja hyvä niin, jos tietäisin en ehkä jatkaisi. Toivon että rakkaus kestää, tänään tosin epäilen sitä suuresti (etenkin itseni takia). Elämä tarjoaa yhtä aikaa parasta ja pahinta, ymmärrän niitä jotka saavat vain sitä pahinta eivätkä jaksa koska ovat ihan yksin. Minäkin olen usein kivussani yksin, ei sitä voi kukaan ymmärtää ulkopuolelta.

Yllä perheen pienimmäisen ensimmäiseksi jouluksi tekemäni mekko kokoa noin 56/62cm, naurettavan pieni. Ei se ole ikinä voinut mahtua tuohon, eihän? Hän on ihan kohta metrin mittainen, ehtii enää pieniksi toveiksi syliin, sanoo "suuhun" kun haluaa pusun ja rakastaa tanssimista. En osaa kuvitella millaista olisi jos hän ei olisi tullutkaan. Enkä vieläkään ymmärrä kuinka hänet saimme, sen ei pitänyt olla edes mahdollista.

Tiikeritossut säästin, ne on ostettu siltä tyttöjen Ruotsin risteilyltä joka tehtiin kolme kuukautta ennen tytön syntymää. Ehtivät jalkaan ehkä kolmesti mutta kantavat silti mukanaan hyviä ja aurinkoisia muistoja. Ehkä minä vielä joskus pääsen tyttöjen reissulle? Iso ehkä.

Ensimmäiset tytölle neulomani sukat, pehmoista alpakkavillaa. Kuinka pitkä aika siitä onkaan kun neuloin näitä ison mahani seurassa? Yli 2,5 vuotta, yhtä aikaa lyhyt ja pitkä aika.

Hei vaan se vielä yksi, ikävää ettet tullutkaan. Tänään illalla saatan vielä vähän kyynelehtiä, sen jälkeen yritän unohtaa sinut ja keskityn heihin jotka ovat täällä. Tahdon rakastaa heitä, tahdon niin kovasti ja toivon että se riittää! Toivon että hekin tahtovat rakastaa minua.

t: L-E