Avaruusolion pää

Juuh, se on migreeniä pidellyt. Olo on ollut kuin avaruusoliolla ja kilot karisseet mutta ikävä kyllä eivät huomaamatta. Yleensä minulle riittäisi se että näkisin saman ruuan vain kerran. Arjessa jaksaminen on ollut siis vähän heikoissa kantimissa kun välillä ei ole kyennyt mihinkään. Enää ei toimi edes se että oksennusämpäri toisessa ja vauva toisessa kainalossa vaikkei siitäkään vaiheesta niin kauaa ole. Ja kun vahtiminen jää vähän vähemmälle niin silloin tietysti hajoaa yhtä ja toista - viime viikolla osumaa otti mm. lasietana ja yhdestä Tsaikka-lasistakin tuli entinen (paniikkissa tuli huudettua että älä liiku kun noista tulee maailman pahimmat lasinsirut, onneksi vain äidin peukalo otti osuman ja lapsi selvisi naarmuitta).

 Blogiin on tarkoitus ollut kirjoittaa yhdestä sun toisesta jutusta: synttärilahjoista, meillä kääntymässä käyneestä (viallisesta) Dunsin velourmekosta, joka toivottavasti ensi viikolla korvautuu ehjällä, joululahjoista (kummityttöni vanhoja leluja, jeeee!) ja tietysti isänpäivästä. Ah, tuo päivä kun kahden päivän jatkuvan päänsäryn ja oksentamisen jälkeen päähäni ei sattunut ollenkaan.

 Me tehtiin isin toiveesta niin kuin isi halusi eli suuntasimme Keski-Suomen Ilmailumuseoon. Lapsiperheille verraton vierailukohde jos sattuu pitämään lentokoneista. Meidän pieni E.T:mme on ehkä hieman pieni vielä ymmärtämään mikä on museo ja mitä kaikkea siellä on mutta kovasti hauskaa oli juoksennella kaikuvassa (korkeassa) hallissa ja pitää huoli siitä että kaikki kuulevat että täällä ollaan. Meihin saattaa törmätä siellä useamminkin ollaan näet kausikorttilaisia miehen harrastuksen ja työn vuoksi. Saa nähdä tarttuuko tuo lentokoneinnostus kuinka helposti seuraavaan sukupolveen, ensimmäiset (puu)lentokoneet on luonnollisesti jo hommattu.

 Isänpäivän asuna oli tyylikkäästi Meandi:n mekko rytättynä Reiman fleece-housujen alle... No joo, pukeutuminen oli sellainen kompromissi kun tuosta jatkettiin sitten muualle ja nuo fleecehousut ovat aika kätevästi riisuttavissa.

 Kovasti nauratti äitiä ja isiä kun pikkuihminen käyttäytyi museossa kuten isommatkin ja pysähtyi jokaisen taulun kohdalla tavailemaan että mitä tuossa lukee ja selitti sen sitten meille muillekin ;).

Parasta museossa on kuitenkin valonheittimen iso peili, mitäs huvipuiston peilitaloista, meille riittää vallan mainiosti tämä yksi kovera pallopeili. Pikkuihmisen heijastuskuva näyttää tässä ihan siltä miltä minusta on tuntunut: pää on paisunut ja liian iso, suorastaan räjähtämäisillään. Ei ole kivaa nähdä kaikkea kahtena tai kolmena... Toivon joululahjaksi uutta päätä tai ainakin uutta lääkitystä! Liikaa sietokyvylle oli etenkin se että pikkuihmisen kummitäti (sanoisin paras ystäväni) tuli viime perjantai-iltana käymään meillä pitkästä aikaa ja sen sijaan että olisin viettänyt aikaa hänen kanssaan niin makasin pimeässä huoneessa oksentamassa ja kuuntelin kun hän puuhaili kummityttönsä kanssa. No, hän kiitti laatuajasta kummitytön kanssa ja minä sanoin siihen että oli kiva kuulla sinua - näkeminen olisi tosin ollut kivempaa.

Toivottavasti seuraavassa postauksessa ei puhuta mitään minun päästäni tai kenenkään muidenkaan päistä, riittäisi nämä pääasioiden käsittelyt vähäksi aikaa - ja ei, en juuri nyt halua puhua edes päähineistä.