Huomasin sen kun ripustin pyykkejä...
Minulla on ollut sellainen viikko...
Olen ympäröinyt itseni huomaamattani vihreällä ja keltaisella. Parantavaa ja hoitavaa vihreää - lupaus uudesta, kasvusta. Valoisaa, onnellista ja optimistista keltaista, kohti valoisampaa tulevaisuutta. Olen tarvinnut näitä värejä enemmän kuin koskaan aiemmin kun menneisyys yllättäen kaatoi päälleni käsiteltäviä asioita, asioita joiden luulin olevan jo menneisyyttä.
Olo on ollut kuin jyrän alle jääneellä.
Olen miettinyt omaa isäsuhdettani
tai sen suhteettomuutta.
Ajatellut että jos olisin lapseton niin tällaisella viikolla olisin juonut pääni täyteen.
Ja huomannut ettei se auta mitään.
Yrittänyt koota itseni - muistaa ja unohtaa.
Tällä viikolla olen itkenyt itseni uneen ja ollut kiitollinen kyyneleistä,
oli vuosia kun en osannut itkeä.
Olen sanonut ääneen että minulla on paha olla.
Ajatellut että minussa ei ole mitään vikaa vaikka isäni ei halua nähdä minua tai lastani.
Hänen menetyksensä - me kun ollaan oikeasti ihan mahtavia tyyppejä.
Olen ollut kiitollinen lapsestani, halinut, rutistanut ja hellinyt enemmän kuin koskaan ennen. Olen luvannut rakastaa aina.
Nyt juuri se tuntuu helpolta, toivon että vuodet vain vahvistavat tunnetta.
Ehkä äitiys on erilaista kuin isyys?
En yleistä, mutta miusta vaan tuntuu, että miesten on helpompi hylätä lapsensa... Kavereiden kautta valitettavasti törmänny tuohon ilmiöön, että eron jälkeen lapset vaan unohtuvat, pikku hiljaa. Yhteydenpito vähenee ja kohta on vuosia viimeisimmästä tapaamisesta...
VastaaPoistaToki, onnistuu se naisiltakin, äideiltäkin mutta rohkenisin sanoa, että miehet vei tällä saralla "voiton".
Teissä ei ole mitään vikaa. Isäsi menetys - todellakin. Toivottavasti hän tajuaa joskus, kuinka suurista asioista onkaan jäänyt paitsi. *halaus*