torstai 16. helmikuuta 2012

Arkipäivän ylimääräisiä sydämentykytyksiä

Eilen piti olla tavallinen keskiviikko muuten paitsi että minulla oli aika omahoitajalleni, päätin vihdoin (noin vuoden jahkaamisen jälkeen) laittaa omat terveysasiani järjestykseen. Aika siis huolehtia lapsen lisäksi myös itsestään. Lääkäriaikakin häämöttää parinviikon päästä ja labralähete on olemassa ja aika sinne varattuna. Migreeniinkin etsitään täsmälääkettä (en tosin ole vielä vakuuttunut raaskinko maksaa yhdestä pilleristä kuusi euroa vai oksennanko mieluummin pari päivää). Nämä ovat olleet niitä "soitan huomenna" asioita, ei muka tarpeeksi kiireellisiä hoidettavaksi tänään. Mutta mikä voisi olla tärkeämpää kuin oma terveys?

Kun olin terveysasemalta kotiutunut sain muistutuksen siitä että omasta terveydestään huolehtiminen on tärkeää. Äitini soitti minuutin puhelun jonka sisältö oli suunnilleen "älä huolestu, soitin itselleni ambulanssin, sydän lyö tuhatta ja sataa, sattuu". No, mitä ihminen tekee kun saa tuollaisen puhelun? Huolestuu ja menettää toimintakykynsä tietenkin! Seuraavat minuutit (joita oikeasti oli parin tunnin verran) matelivat kun odotin puhelimen soivan ja soihan se lopulta. Tällä välillä olin tietenkin varma että olen jäänyt orvoksi eikä äiti soita enää ikinä ja jäi yhtä ja toista sanomatta. Ajattelin kuinka kamalaa on kun kesken tavallisen päivän voi tapahtua jotain hirveää, odottamatonta ja peruuttamatonta, että koskaan ei tiedä milloin aika pysähtyy tai loppuu kokonaan. 

Meidän yhteinen aikamme ei loppunut vielä, lapsellani on tänäänkin vielä mumma. Minulla on äiti, jota arvostan tänään enemmän kuin eilen tai ainakin arvostan enemmän tietoisesti! Ensi viikolla saamme toivottavasti viettää aikaa yhdessä, kolme sukupolvea äitejä ja tyttäriä. 

Toivon että äitini sydän jaksaa vielä pitkään, toivon, mutta samalla tunne siitä että äitini on kuolematon on lopullisesti poissa ja tilalla on valtava menettämisen pelko. On kaiketi elettävä tänään kun koskaan ei tiedä jos huomista ei tulekaan.

Ei tuntunut sopivalta littää tähän postaukseen minkäänlaista kuvaa tai muuta arkipäiväistä höpinää, pää miettii nyt niin paljon suurempia asioita.

2 kommenttia:

  1. Mulla monesti pistää sydämeen. Ja kaikkee muutakin outoa vaivaa on, vaikka oonkin näin nuori. Sitä ei jotenkin itsestään niin säikähdä, mutta nyt oon taas pari yötä valvonut kun äiti on sairaalassa ollut leikkauksessa. Miten niin hysteerinen... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta mehän ollaan kuolemattomia ;D.

      Poista