keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Voihan Pomp - näin sitä sanoja syödään

Blogimaailmassa on kuohunut Pomp de Luxin  aloitettua alen. Yksi ja toinen on kertonut tekevänsä tilauksen. Minä juurikin tänään vannoin toisaalla (Appelsiinimyssy ja mansikkapöksy) että mitään ei tarvita eikä kovasti halutakaan. Jassos vaan ja kappasta heijaa, näin sitä sanoja syödään. Livahti ostoskoriin jotakin jo seuraavaa talvea varten (2012-2013 -kuulostaa kaukaiselta, mutta kyllä se sieltä tulee, sanokaa minun sanoneen). Nimittäin meille on tilattu tällainen harmaa Moe little jacket arpomalla koko niinkin suureksi kuin 98cm. Kuulostaa kyllä hurjalta kun napero on vuoden päästä vain hieman reilu 2 v, mutta 92 senttiseen en uskaltanut päätyä kun nyt jo vaatekoko on 86 enimmäkseen ja lapsi on koko ajan kasvanut siellä pluskäyrillä - miksi se nyt äkkiä sitä muuttaisi ja jos muuttaa niin meillä on sitten ensi talvena iso takki ja seuraavana sopiva :D. Tai sitten takki joka on sopiva juhannuksena 2013... Silti olen sitä mieltä että parempi liian iso kuin liian pieni, pieni kun ei sovi ikinä. Ja jos tämä nyt on kerrassaan epäsopiva tai ruma niin eiköhän sen joku huoli ;).
 Olin kyllä käynyt Pompilla useasti vilkuilemassa eikä siellä muka ollut mitään pakkosaadameille-juttua tai niin luulin. Kunnes nyt sitten eilisestä asti tuo takki kummitteli mielessä, eikä siitä päässyt ohi eikä ympäri ja tarvitaanhan me kauppatakkia ensi vuonnakin ja kiitos mielellään vähän tyttömäisempää kuin se tämän vuoden Didrikson (joka oli pakko ostaa viime keväänä kun tyrkyttivät yli puoli-ilmaiseksi -70%).
Luulen että tuo väri on passeli meidän sinisilmälle, se dusty purple ,vai mikä se olikaan, vaatisi mielestäni ruskeat silmät, enkä ole lähiaikoina hankkimassa lapsellemme värillisiä piilolinssejä. Toivottavasti tuon takin väri on sellainen että sitä voisi yhdistää tyttömäisiinkin väreihin (lilaan tai vaaleanpunaiseen jopa?). Syön siis tässä koko ajan lisää sanojani... Ennen kuin tyttömme syntyi vannoin että a) en pue lastani vaaleanpunaiseen b) meillä ei tarvita mitään hienostelutakkeja... Mutta ei kai tuo sentään liian hieno ole - eihän ;). Nyt sitten yritän etten vilkuilisi tuonne sivulle päinkään niin kauan kun sinne ostoskoriin voi lisäillä juttuja (joita me ei tarvita, nih).

Ja nyt sitten kaikki joukolla haukkumaan minua sanojeni syömisestä. Ja siitä että tekemättömien töiden listalla roikkuvat velourhaalarit kun haluan niihin ommella vetoketjun mutta mulla on vetoketjunompelemisrimakauhu (olisko tuo nyt yhdyssanahirviö?). Minä en ole koskaan ommellut vetoketjua, mutta olen sentään edistynyt asiassa - olen ostanut vetoketjun :D. Ja piirtänyt kaavat ja hommannut kankaan - nyt tarvittaisiin vain että joku työntäisi minut ompelukonetta kohti.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Unelma joulukortista ja yllättänyt isi

Viimeistään tänä viikonloppuna oli aika ajatella tämän vuoden joulukorttia. 1-vuotiaan kanssa askartelu - ilmeisen poissa laskuista niin kauan kuin kaikki menee suuhun. Sukulaiset eivät varmaankaan ilahtuisi mustikkasoseella maalatuista "lumihiutaleista". Tarkoitus oli kuvata pikkutonttu ulkona mutta kun ei tullut lunta niin suunnitelma muutti sisätiloihin.
 Lavasteet kohdilleen ja sitten vaan toivomana parasta eli edes yhtä ei tärähtänyttä otosta vauhdikkaasta kuvattavasta. Salamaahan ei tietenkään haluttaisi käyttää kun tunnelma kärsii, mutta koska meillä ei ole sopivia kohdevaloja niin tärähtäneitä otoksiahan siitä seuraa.
Sen täydellisen kuvan ottaminen on helpommin sanottu kuin tehty - tämä lapsi kun ei kovin usein pysy paikoillaan. Edes nyt vaivaava pikkuinen flunssa ei menoa rauhoita.
 Tonttulakki, no sen oli tarkoitus olla päässä, mutta tokihan sitä on kivempi heilutella näin.
 Tästä otoksesta jotenkin pidän ja se ehkä päätyy joulukorttiimme vaikka ei ihan tarkka olekaan, tunnelma on oikea.
" Voi jee kun nuo äidin neulomat joulupallot on kivoja kun niitä saa ihan luvan kanssa kosketella ja jopa maistella." Hurahdin sitten minäkin Arnen ja Carloksen Joulupallo-kirjan ohjeisiin (googlettakaa jos että vielä ole näistä kuulleet).
Juu. Kyllä ne ilman salamaa otokset on tunnelmallisempia, tuo mikäliejouluvalopyramidi näyttää näin kuvattuna melkein rumalta. Lapsi onneksi on aina ihana (tosin toissayönä kun flunssa valvotti oli hieman vaikeaa muistaa sitä ;)).
"Joko kohta riittäis nää kuvat? Alan olla niin väsynyt että vaan hekotuttaa, etenkin kun isi heittelee mua palloilla."
" Tuonne se meni, se pallo jonka isi heitti. Mutta kas näin näette tän mekon takaakin."
Eikös vaan olekin ihana tämä mekko? Se oli se isin yllätys kun se eilen kävi kaupungissa niin se tuli näin ihanan mekon kanssa kotiin. Ikinä ei olisi meidän isistä uskonut että se ihan itse menee mekkokaupoille ja onnistuu näin hyvin, kyllä oli meillä tytöillä silmät hämmästyksestä pyöreinä kun isi tuli kotiin. Anttilasta kuulemma oli tämän löytänyt. Niin ja etenkin kun puhetta ei ollut mistään joulumekon ostamisesta! On se vaan kehityskelpoinen yksilö tuo meidän isi.
"No niin, tää olis nyt tässä, saisko tähän tonttulakkiin nyt sen kuvauspalkkion - pari piparia, kiitos!"

Nyt täytyy vähän harmitella etten ole mikään Piritta Lipiäinen (tämänkin saa googlettaa :D), mielelläni olisin ulkoistanut nämä kuvaukset hänelle jos vain vielä asuisimme Tampereen seudulla. Täytynee sovittaa joskus siellä päin vieraillessa ohjelmaan.

torstai 17. marraskuuta 2011

Avaruusolion pää

Juuh, se on migreeniä pidellyt. Olo on ollut kuin avaruusoliolla ja kilot karisseet mutta ikävä kyllä eivät huomaamatta. Yleensä minulle riittäisi se että näkisin saman ruuan vain kerran. Arjessa jaksaminen on ollut siis vähän heikoissa kantimissa kun välillä ei ole kyennyt mihinkään. Enää ei toimi edes se että oksennusämpäri toisessa ja vauva toisessa kainalossa vaikkei siitäkään vaiheesta niin kauaa ole. Ja kun vahtiminen jää vähän vähemmälle niin silloin tietysti hajoaa yhtä ja toista - viime viikolla osumaa otti mm. lasietana ja yhdestä Tsaikka-lasistakin tuli entinen (paniikkissa tuli huudettua että älä liiku kun noista tulee maailman pahimmat lasinsirut, onneksi vain äidin peukalo otti osuman ja lapsi selvisi naarmuitta).
 Blogiin on tarkoitus ollut kirjoittaa yhdestä sun toisesta jutusta: synttärilahjoista, meillä kääntymässä käyneestä (viallisesta) Dunsin velourmekosta, joka toivottavasti ensi viikolla korvautuu ehjällä, joululahjoista (kummityttöni vanhoja leluja, jeeee!) ja tietysti isänpäivästä. Ah, tuo päivä kun kahden päivän jatkuvan päänsäryn ja oksentamisen jälkeen päähäni ei sattunut ollenkaan.
 Me tehtiin isin toiveesta niin kuin isi halusi eli suuntasimme Keski-Suomen Ilmailumuseoon. Lapsiperheille verraton vierailukohde jos sattuu pitämään lentokoneista. Meidän pieni E.T:mme on ehkä hieman pieni vielä ymmärtämään mikä on museo ja mitä kaikkea siellä on mutta kovasti hauskaa oli juoksennella kaikuvassa (korkeassa) hallissa ja pitää huoli siitä että kaikki kuulevat että täällä ollaan. Meihin saattaa törmätä siellä useamminkin ollaan näet kausikorttilaisia miehen harrastuksen ja työn vuoksi. Saa nähdä tarttuuko tuo lentokoneinnostus kuinka helposti seuraavaan sukupolveen, ensimmäiset (puu)lentokoneet on luonnollisesti jo hommattu.
 Isänpäivän asuna oli tyylikkäästi Meandi:n mekko rytättynä Reiman fleece-housujen alle... No joo, pukeutuminen oli sellainen kompromissi kun tuosta jatkettiin sitten muualle ja nuo fleecehousut ovat aika kätevästi riisuttavissa.


 Kovasti nauratti äitiä ja isiä kun pikkuihminen käyttäytyi museossa kuten isommatkin ja pysähtyi jokaisen taulun kohdalla tavailemaan että mitä tuossa lukee ja selitti sen sitten meille muillekin ;).
Parasta museossa on kuitenkin valonheittimen iso peili, mitäs huvipuiston peilitaloista, meille riittää vallan mainiosti tämä yksi kovera pallopeili. Pikkuihmisen heijastuskuva näyttää tässä ihan siltä miltä minusta on tuntunut: pää on paisunut ja liian iso, suorastaan räjähtämäisillään. Ei ole kivaa nähdä kaikkea kahtena tai kolmena... Toivon joululahjaksi uutta päätä tai ainakin uutta lääkitystä! Liikaa sietokyvylle oli etenkin se että pikkuihmisen kummitäti (sanoisin paras ystäväni) tuli viime perjantai-iltana käymään meillä pitkästä aikaa ja sen sijaan että olisin viettänyt aikaa hänen kanssaan niin makasin pimeässä huoneessa oksentamassa ja kuuntelin kun hän puuhaili kummityttönsä kanssa. No, hän kiitti laatuajasta kummitytön kanssa ja minä sanoin siihen että oli kiva kuulla sinua - näkeminen olisi tosin ollut kivempaa.

Toivottavasti seuraavassa postauksessa ei puhuta mitään minun päästäni tai kenenkään muidenkaan päistä, riittäisi nämä pääasioiden käsittelyt vähäksi aikaa - ja ei, en juuri nyt halua puhua edes päähineistä.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Terveisiä Tukholmasta!

Reissu oli onnistunut irtiotto arjesta. Kaikki onnistui tällä kertaa niin kuin Strömsössä. Ei satanut edes vettä, emmekä eksyneet kertaakaan (en kyllä ole eksynyt ikinä eli tuo eksyminen ei ollut kovinkaan todennäköistä).  Reissuseurani oli parasta mahdollista ja ihan taatusti tulemme matkustamaan toistekin yhdessä (kiitos Kii, kuitenkin käyt täällä ;)). 
Söimme hyvin, shoppailimme sopivasti, joimme juuri tarpeeksi ja nukuimmekin riittävästi. Emme siis muistuttaneet kalpeita luurankoja kun palasimme kotiin. En edes muista koska olisin tuntenut oloni näin virkistyneeksi, siis ikinä, minkään loman jälkeen. Ehkä on erilaista lomailla vuoden ikäisen äitinä kuin lapsettomana, irtiotto intensiivisestä arjesta on näköjään niin erilaista.

 Kuljimme keskustaan vanhan kaupungin läpi ja onnistuimme löytämään Kungsgatanin Granitinkin (tänne ystäväni hinkusi ja pääsi ja hymyili kuin Naantalin aurinko :D). Ison kassin kanssa sieltä sitten palattiinkin. Tuo alempi kuva ei kylläkään ole se Granit vaan karkkikauppa, joka piti kuvata kun näytti niin viehättävältä.
 Tällaiseen haamuunkin törmäsimme ja vasta kotona huomasin että hah, siinä olisi ollut vieressä se apteekkikin, jossa olisi uhkaavan päänsärkyni ja laivaan unohtuneiden lääkkeiden takia aiheellista poiketa. Noh, onneksi migreeni ei iskenyt ja päänsärky katosi ruokailun ja juomisen myötä illan mittaan. Jaksoimme jopa istua yökerhossa ohi Maarianhaminan (saman teki yksi ruotsalaisperhe alaikäisten lastensa kanssa ja tämäkös ärsytti minua niin että melkein meni ilta pilalle ja vielä seuraavana päivänä mietin noita lapsia joilla väsymyksestä seisoivat jo silmät päässä. Olikohan heillä edes kivaa vanhempien juomista ja muiden aikuistenkin juhlimista katsellessa? Eivätkä vanhemmat korvaansa lotkauttaneet vaikka monella kielellä kuulutettiin että alle 18-vuotiailta on yökerhon tiloissa oleskelu kielletty.)
Palasin Tukholmasta kohtalaisten vähien ososten kanssa, niistä on oikeastaan pakko esitellä vain tuon meidän keltaisen teekannun vihreä isoveli, joka odotteli Miquen hyllyssä ja huusi päästä mukaani. Me olemme litrakaupalla vuorokaudessa irtoteetä kuluttava perhe, joten tuolle kannulle oli tilaus ja olisi harmittanut kovasti jättää se sinne. Onneksi en jättänyt!

Nyt jaksaa taas arkea ja voi alkaa pikkuhiljaa odottaa ja valmistella joulua. Me ihan yllättäen aiomme viettää sen kotona eli nytpä täytyykin miettiä mitä kaikkea haluamme jouluumme kuuluvan. Kinkkua ei kuuulemma tarvita eli ruokapuoltakin täytyy tuumailla.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Nu ska vi gå

Nu ska jag gå till Stockholm med min kära vän och Eili, hon kan nu gå! Titta:
Pikkuneiti oppi kävelemään heti seuraavana päivänä 1-vuotissyntymäpäivästään! Tiesin että kävelemään oppiminen oli lähellä sillä niitä muutamia askeleita oli nähty jo yli kuukauden (ulkona enemmän, sisällä kun ne tuet olivat aina lähempänä). Vitsailimme jo mieheni kanssa että kun olen reissussa niin tyttö pitää sitoa sänkyyn ettei vaan opi kävelemään sillä välin ja minulta jää ensimmäiset kunnon askeleet näkemättä. No, tämä tyttöpä sitten näytti heti keskustelun kuultuaan että pöh, minua mihinkään tarvitse kahlita, katsoppas äiti näitä askelia ja tässä vielä vähän lisää jos et usko :D. Nyt meillä sitten ei mitään muuta tehdäkään kuin kävellään. Onneksi olin näkemässä.

Eilen oli sitten neuvolapäivä ja pituutta tällä kävelevällä neidolla oli jo 78,7cm, ilmankos ulottuvuutta jo riittää. Nyt olen siis kovaa kyytiä matkalla kohti Helsinkiä ja Tukholmaa, tämän äidin ihan ensimmäinen oma loma! Palalillaan loppuviikosta matkakuulumisten kera.